Alan olla huolissani. Olen viime aikoina nukkunut hyvin rauhattomasti ja levottomasti. Olen puhunut ja valittanut unissani, joskus jopa kävellyt. Kaksi viikkoa sitten ystävättäreni Eva oli herännyt kolinaan, noussut sängystään ja tullut katsomaan, mitä tapahtui. Minä olin haparoinut ympäriinsä, ja hän oli tiedustellut, mitä oikein etsin. Olin vastannut etsiväni pitsireunaisia tyynyliinoja. Evan mielestä olin ollut erittäin aavemainen näky. Hän oli hetken katsellut touhujani ja sitten varovasti ehdottanut, että etsisin tyynyliinoja aamulla. Olin palannut vuoteeseeni istumaan ja hetken mietittyäni todennut: "Ajattelin vain, ettei kukaan alkaisi itkeä." Tämän jälkeen olin vaipunut pitkälleni ja jatkanut uniani aamuun.
Viime yönä heräsin kesken unen kauhuissani. Vaikersin istuallani vuoteella ja yritin huitoa jotain ympäriltäni. Muistan parahtaneeni anteeksi, sillä unessa olin jälleen Pietarissa ja jostain vieraasta syystä Venäjän hovissa. Yhtäkkiä kaikki peittyi punaiseen silkkivuoreen, joka liikkui minua kohti. Näin vanteiden piirtyvän puvun läpi sitä mukaa, kun se tuli lähemmäs. Joku, eikä kuka tahansa joku, vaan keisarinna itse, yritti istua päälleni, ja tunsin tukehtuvani puvun alle. Yritin siirtyä pois alta, mutta en päässyt enää jaloilleni enkä pystynyt heittäytymään turvaan. Keisarinnan vihaiset sanat kimpoilivat korvilleni, olin hädissäni ja peloissani, rukoilin anteeksiantoa, jos olin istunut keisarinnan paikalle.
Tunsin, miten olkapäähäni tartuttiin päättäväisesti, ja tiesin, että keisarinna aikoi paiskata minut maahan, minut, mitättömyyden. Parahdin anteeksi ja samassa säpsähdin hereille. Isoäiti Nordback piti kiinni olkapäästäni ja rauhoitteli minua. Hän sanoi, etten ollut millään herätä ja että olin vain vaikertanut hädissäni. Voi, miksi minä saan tällaisia yöllisiä kohtauksia? Ja miksi Pietari palasi uniini nyt? Enhän voi edes sanoa varsinaisesti viihtyneeni siellä. Totta puhuen minua alkaa jo hieman pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti