24. marraskuuta 2011

Kolme yötä baaliin on

Olen niin kovin hermostunut, etten kykene keskittymään ranskan harjoituksiini, jotka monsieur Richard minulle antoi huomista tuntiamme varten opiskeltavaksi. Ymmärränhän toki, että ranskan taito on tärkeä osa säätyläisneidin sivistystä, mutta valitettavasti en juuri nyt millään pysty unohtamaan baalivalmisteluja. Minun pitäisi jo pakata pakaasejani, jotta kaikki olisi varmasti valmiina ajoissa. Mutta en myöskään voi tuottaa pettymystä monsieur Richardille, joka on ollut niin tyytyväinen edistymiseeni.

Ranskan opiskeleminen on pitkästä aikaa täyttänyt syksyni. Pietarin-aikoina ranska oli minulle tärkeä kieli, sillä enhän osannut venäjää juuri laisinkaan. Onneksi ranska oli Venäjälläkin suosiossa, jotten joutunut vaipumaan tyystin hiljaisuuteen kodin ulkopuolella. Isäni lähetettyä minut sisarensa luo Suomeen turvaan Pietarin seurapiireiltä, kuten hän asian ilmaisi, ranskan kielen taitoni alkoi hiljalleen vaipua unhoitukseen. Tänä syksynä sain vihdoin mahdollisuuden jatkaa ranskan opintojani, kun monsieur Richard, herrasmies ja tutkimusmatkailija alkujaan Lyonin viehättävästä kaupungista, sattui Tammerforsin liepeille Pohjolan-matkoillaan. Kun lumi viimein peittää maan ja matkaa on helpompi jatkaa reellä, monsieur Richard jatkaa taivaltaan vielä pohjoisemmas. Sitä ennen hän kuitenkin opettaa ranskaa meille muutamille neideille ja parille nuorukaisellekin. Siinä vasta miellyttävä-ääninen mies! Hän puhuu pehmeästi jopa ranskalaiseksi, ja hänen jokaista sanaansa on kaunis kuunnella. Hänen kärsivällisyytensä tuntuu olevan loputon ja päättäväisyytensä määrätöntä, kun hän pyytää meitä yhä vain toistamaan sanoja ja lauseita, joita emme lausu täydellisesti, ja kaiken tämän hän tekee lempeästi opastaen, ei kiivastuen, sättien ja turhautuen, kuten opettajattareni Pietarissa. Salaa toivon, että lumi antaisi odottaa itseään normaalia myöhempään, jotta saisimme nauttia edes viikon tai kaksi pitempään monsieur Richardin ranskan tunneista.

Eilen saimme viimein kirjeen Tukholmasta. Tuo kirje ei tuonut muassaan iloisia uutisia. Rakkaat ystävämme Tukholmasta eivät ole saapumassa joulutanssiaisiin Wiaporiin. Ilmeisesti meri on liian arvaamaton jo tähän aikaan vuodesta tai matkustaminen liian epämukavaa, jotta heidän seurueensa uhmaisi syystalvisia kelejä. Tämä harmittava uutinen sai sydämeni valahtamaan raskaaksi, sillä olin kovasti toivonut tapaavani ystäviäni Tukholmasta.

Eilisiltana kokoonnuimme jälleen paroni von Mannheimin luo tanssimaan tanssimestarimme johdatuksella. Kertasimme baalissa tanssittavia tansseja, ja vaikka kuinka rakastankin tanssimista, en ollut parhaimmillani tai edes suuresti nauttinut tanssimisesta. Tanssiessani tanssimestarimme parina jotain noista lukemattomista solatansseista sain ystävällisesti kuulla huomautettavan huolimattomasta ja laiskasta révérencesta. "Jalka liukuu kiinni hi-taaa-aasti..." Minun pitää yrittää olla tarkempi, vaikka miten olisin suruissani tukholmalaisten puuttumisesta baalista, jos todella aion esiintyä tanssimestarimme kunniaksi tanssiaisissa. Enhän voi pelkkää nuoren naisen ailahtelevaisuuttani antaa sellaista kuvaa, että tanssimestarimme ei olisi osannut iskostaa minuun piiruakaan tanssin jalosta taidosta!

Tukholmalaisten aiheuttamaa harmistusta ei lainkaan lievittänyt nuoren de Savonien kreivin ilmoitus, ettei hänkään kunnioita tanssiaisia läsnäolollaan. Olin odottanut saavani esitellä tämän mielenkiintoisen tuttavuuteni paronittarelle, mutta esittely saakin nyt jäädä toiseen kertaan. Siinä vasta ailahtelevainen nuori herra ollakseen kreivi!

Lisäksi olen jälleen alkanut jännittää, sujuuko kaikki varmasti hyvin ja mitä seurueestamme ajatellaan. On kovin tuskastuttavaa asua näin syrjässä sosieteetista. Ei voi lainkaan tietää, millaiset tuulet rannikkomme seurapiireissä puhaltavat, ja pidetäänkö meitä aivan maalaisina. Pyrin luottamaan yleiseen ystävällisyyteen, hyviin tapoihin ja kultaisen mademoiselle Tirbuckin lämpimiin sanoihin.

16. marraskuuta 2011

Balancé, balancé!

Jo usean viikon ajan on minua vaivannut kiusallinen yskä. Viime yö oli kerrassaan kamala: en saanut yskältäni nukuttua ja koko kehoni on nyt aivan hellänä yskimisestä. Kun tänään viimein tapasin tohtorin, sain kuulla pelkäämäni uutisen. Tämä ei ollut mikään tavallinen syysvilustuminen vaan keuhkoihini oli päässyt tulehdus. Minut määrättiin lepoon ja pitämään itseni lämpöisenä. 

Vaikka voinkin jo paljon paremmin kuin viikko sitten, jolloin vielä vastustelin lääkärin tapaamista, minua silti huolestuttaa. Joulubaaliin on enää puolitoista viikkoa. Mahdanko olla matkustuskunnossa? En kertakaikkiaan voi jättää väliin niin ihania juhlia, joita olemme täällä Tammerforssin kupeessa odottaneet kesästä asti.

Kun päivä pimenee ikkunan takana enkä minä saa rasittaa itseäni vähääkään, ajatukset harhautuvat väistämättäkin baaliin ja huumaavaan tanssiaiskarkeloon. Kidutan itseäni arvuuttelemalla, keitä tuttuja on juhliin saapumassa ja - ennen kaikkea - ketkä herrasmiehet mahtavat suoda minulle tanssin. Nuori kreivi de Savonie valitettavasti on alkanut pyörtää puheitaan osallistumisestaan joulutanssiaisiin, ja olen tästä hyvin harmissani. Matka on toki vaivalloinen tähän aikaan vuodesta, mutta toivoisin silti tapaavani hänet Wiaporissa. Olinhan luvannut esitellä hänet paronittarellekin.

Olen nukahdellut pitkin päivää. Unen rajamailla olen palannut Wiapori Vauxhallin lämpimiin tunnelmiin, kuullut viulut ja huilut soittamassa menuettia ja tukholmalaisten tanssijoiden kuorossa neuvovan tanssikansaa: "Balancé, balancé!" Kunpa voisin palata jälleen ensimmäisiin tanssiaisiini ja tanssia itseni pyörryksiin.

 (Koko näytöllä näkyy paremmin, muutakin kuin pimeyttä.)

5. marraskuuta 2011

Kirjeitä ja tansseja

Oikeastaan minun pitäisi olla jo yöpuulla, mutta tämä rauhaisa, syksyinen yö valvottaa minua. Taivas on niin syvän sininen, niin tumma ja kaunis, että voisin ihailla sitä, kunnes aamu sarastuksellaan rikkoisi tuon kiehtovan sinisyyden. Tavallaan rakastan näitä yöllisiä hetkiä hyvin paljon, tätä hiljaisuutta ja rauhaa. Vain minä, kynttilä ja kirjepaperia.

Niin, minun totisesti pitäisi tälläkin hetkellä kirjoittaa kirjettä. Olen valitettavan pitkään lykännyt vastaustani eräälle nuorelle herralle, joka on hyvä ystäväni, mutta jonka nimen mainitseminen saattaisi aiheuttaa tädissä ja isässä levottomuutta. Toivon mukaan saan kuitenkin nauttia tämän herran kiinnostavasta seurasta joulutanssiaisissa. Lupasin esitellä herra seikkailijan paronittarellekin.

Sain pitkästä aikaa postia rakkaalta veljeltäni Wienistä. Oli ilo kuulla, että hän voi jo paremmin haavoituttuaan lievästi kesäisissä taisteluissa. Hän ennusti tulevansa tänne tädin luokse jouluksi, joten hän lienee jo matkalla tai ainakin tekemässä kiireistä lähtöä. Veljeni lähetti minulle lämpimien terveistensä ohessa kopion herra W. A. Mozartin eriskummallisesta mutta hyvin nerokkaasta Peiliduetosta.

Kyllähän veljeni tietää, etten minä soita viulua kuin kissat karkottaakseni, mutta hän oli ajatellut, että voisin antaa nuotin soittoniekkaystävilleni, ja niinhän minä tein. Serkku Karoliina otti nuotin talteen, ja jokunen päivä sitten sain kutsun tulla teelle. Hän voisi sisarensa kanssa soittaa dueton minulle, jos vain tahtoisin kuulla sen. Tottahan minä haluan sen kuulla! Ihailen herra Mozartia niin suunnattomasti, että nautin ilolla hänen jokaisesta teoksestaan, jonka vain voin kuulla. Niin kummallista kuin se onkin, sydämeni on aina aivan pakahtumaisillaan kuullessani herra Mozartin musiikkia.

Vaikka olen kovin iloinen ja hyvilläni siitä, että Helsingin sosieteetti haluaa meidän opettavan tansseja vielä ennen baalia, olen silti harmissani, sillä tämä mitä luultavammin tarkoittaa sitä, etteivät tukholmalaiset tanssijaystävämme ole saapumassa baaliin, vaikka he niin innoissaan asiasta puhuivatkin kesällä Kristinehovin pihamaalla. En voi salata sydämeni harmistusta, ja olen unissanikin yrittänyt puhua heitä rohkeasti ylittämään meren vielä näin talven kynnyksellä. Olisin vain niin kovin mielelläni tavannut heidät ja tanssinut heidän kanssaan. Onneksi edes muutama uskalikko aikoo osallistua juhliimme, ja olen siitä hyvin, hyvin iloinen.

Minua hieman hermostuttaa ajatus tanssien opettamisesta. Lupasin opettaa englantilaisia, piirissä tanssittavia maalaistansseja, kun tanssimestari itse on vastuussa solatansseista, ellen sitten saa opettaa myös monsieur Feuillet'n Le Pistoletia. Mahtaako tällaista nuorta tyttöä kukaan kuunnella? Etenkään hienot aatelisrouvat tai waruswäen sotilaat? Pakko minun on uskoa itseeni ja yritettävä selviytyä kunnialla, jos haluan joskus vielä olla oikea tanssimestari.

Olen viime aikoina kovasti pohtinut toki solatansseja mutta myös ranskalaisia hovitansseja. Todella hassua, että aateliset tanssivat hoveissa oopperoista suosioon nousseita tansseja! Osaan noista tansseista vain yhden, ja sekin on jo varmasti poistunut muodista, niin kuin näillä tansseilla on tapana. Tuo tanssi oli La Bourrée d'Achille monsieur Lullyn oopperasta Achilleus ja Polyxene. Nyt olen iskenyt silmäni erääseen sarabandeen, joka samaisen herran sävellys Molièren näytelmässä Porvari aatelismiehenä. Mutta saatuani käsiin notaation, olen ajoittain vaipunut epätoivon alhoon, sillä siitä on pitkä aika, kun viimeksi luin Feuillet'n tanssinotaatiota ja olen jo unohtanut melkein kaiken. Mutta aion minä tämän vielä oppia.

Sarabande pour une femme, viimeinen sivu



 Huomenna kokoonnumme jälleen paronittaren ompelukammariin. Ystävättäreni neiti Rosenqvistkin saapuu vieraakseni huomenissa osallistuakseen ompelupäiväämme. Hänen chemise à la reinensä on kuuleman mukaan lähes valmis. Alle tarvitaan vain sopiva alusmekko. Minä puolestani yritän viimein saada aloitettua viime kerralla leikkaamamme viitan ompelemisen.

On ehkä aika panna viimeinkin maaten ja käpertyä vällyjen väliin. Aamulla on vielä paljon tehtävää, ennen kuin lähden kaupunkiin Elenaa vastaan. Ompelukorinikin lienee levällään kamarini nurkassa, sisältönsä teillä tietymättömillä.