27. helmikuuta 2012

Hollituvassa

Hyvä tavaton, mihin sitä voi säädyllinen ihminen joutuakaan! Matkatessani paroniparin ja neiti Rosenqvistin kanssa jouduimme palaamaan Helsingforsista hollikyydillä ja odottamaan kyytiä koko päivän hollituvassa. Mikä pieni, ahdas, nuhjuinen ja meluisa paikka täynnä ties millaista kulkijaa! Paronin olisi totisesti syytä hieman keskustella rouva Fortunan kanssa ennen pelipöytään käymistä. Tällä kertaa vaihtoivat niin matkarahat kuin hevosetkin omistajaa, ja paroni joutui matkaamaan kolmen naishenkilön kanssa hollikyydillä. Miten häpeällistä!

Porvariskaarti äkseerasi torilla, kun saavuimme hollituvan liepeille raahattuamme pakaasejamme lumihangessa. Paikalliset opiskelijanuorukaiset olivat kokoontuneet tuohtuneina torin laidalle ja julistivat iskulauseitaan raivoisan vakaumuksellisesti. Porvariskaartin läsnäolo saattoi sentään suitsia hieman näiden rähinöintiä lietsoneiden nuorukaisten käytöstä, vaikka olikin vähällä, ettei kaartin tarvinnut laittaa opiskelijanuorukaisia kuriin.

Jos ahdingossamme oli jotain hyvää, niin hollitupa ei ollut täynnä sitä alhaisinta sakkaa, irtolaisia ja sen sellaisia. Mutta eihän heillä ole mitään syytä edes käyttää hollikyytiä, saati varaa sellaiseen. Ilmoittautuessamme kirjurille saimme osaksemme kummastuneita katseita: säätyläisiä hollituvassa? Hetken pelkäsin todella, että meille ei myönnettäisi matkapassia. Ennen kaikkea pelkäsin lukutestiä, sillä hollitupa oli niin hämärä, etten heikon näköni vuoksi ollut saada tekstistä juurikaan selvää, vaikka sujuvasti luenkin. Onnistuin sen verran tihrustamaan, että kirjuri raapusti lukutodistukseeni "utmärkt". Mikä helpotus! Säilytin edes ripauksen säätyläisneidin kunniastani.

Kievarin emäntä oli hieman pelottava, hieman karskin oloinen naiseksi, mutta epäilen, että vaatii aavistuksen karkeutta pitää odottavat hollikyytiläiset aisoissa. Nytkin tupaan oli kokoontunut joukko porvariskaartilaisia, ja senhän saattaa arvata, mitä tapahtuu, kun sotilas on vapaalla ja saa käteensä tuopin. Onneksi ilta oli lopulta varsin rauhallinen, vaikka viulunvinguttajan soittopeli kokikin kovia hieman humaltuneen herran huitoessa ympäriinsä.

Minun on myönnettävä, että hollituvassa ruoka oli erinomaista: niin konstailematonta ja täyttävää ateriaa en ollutkaan hetkeen syönyt! Muutenkin tuvan tunnelma kannusti salakavalasti liittymään yleiseen ilonpitoon, joka iltaa kohti nosti päätään. Myönnän tanssineeni muutaman tanssiaskelen hollitupaan sattuneen soittoniekan viulun tahtiin, ja nuo askelet nähdessään monsieur de Champney olisi parahtanut kauhusta ja inhotuksesta, niin rahvaanomaisesti minä tanssin.

Onneksi kuitenkin kyytimme saapui viimein, ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti kotia. En totisesti olisi tahtonut kallistaa päätäni uneen hollituvan penkillä! Yllätykseksemme myös mamselli Sand piikoineen sattui hollitupaan samaan aikaan, ja saimme kunnian jakaa kotimatkamme heidän kanssaan. Mamselli Sandin katse kertoi jälleen paljon: hän ei tainnut olla kovin mielissään siitä ahdingosta, johon herra paroni ja hänen kehno pelituurinsa oli meidät ajanut...