Synkkä varjo on noussut varjostamaan iloista intoa, jolla joulubaalia odotan. Olen alkanut epäillä, olemmeko me tammerforssilaiset varmasti niin tervetulleita kuin meidän annetaan olettaa. Minua tällainen ajatus surettaa syvästi, sillä Wiaporin tuulet ovat marraskuussa riittävän jäätäviä ilman ihmisten kätkettyjä viileyksiäkin. Ja onhan joulubaalin nimenomainen tarkoitus tuoda ihmiset yhteen hyvillä mielin vastaanottamaan joulun aika ja laskeutumaan joulurauhaan.
Tarjouduimme opettamaan herrasväelle muutamia uusia, englantilaisia tansseja, mikäli se herrasväelle vain sopii. Keskustelemme tanssimestarin kanssa tiistaina siitä, mitä tansseja tahtoisimme tanssia ja opettaa joulutanssiaisissa. Minua hieman jännittää, ja toivon, etten luultavasti tanssimestarin parina tulisi tehneeksi suuria virheitä kaiken kansan tai etenkään tukholmalaisten tanssijoiden edessä. Toivoisin myös, että tansseistamme pidettäisiin ja että ne toisivat ihmisille iloisen mielen. Onko mitään riemukkaampaa kuin tanssia hymyilevien ja nauravien ihmisten kanssa, katsoa, miten silkki pyörteilee ja aaltoilee ympärillä, ja pitää hauskaa suurella joukolla?
Muusikkommekin ovat innoissaan tilaisuudesta soittaa tanssiaisissa. He kokoavat jo ohjelmistoa ja harjoittelevat kovasti. Heidän uudet vaatteensakin ovat hyvässä vaiheessa, ja jaksan vain ihastella, miten sieviä pukuja heille tuleekaan! Tämä on heidän ensimmäinen virallinen tanssiaisesiintymisensä, ja se toki nostattaa hieman huolta, mutta en näe mitään syytä, miksei Muskotti esiintyisi vain edukseen ja ilahduttaisi kaikkia tanssiaisvieraita.
Tänään jälleen kokoonnuimme paronittaren ompelukamariin - ja taisimme vahingossa valloittaa salonginkin lattian kankaita työstäessämme. Muskottilaisten vaatteet edistyivät jälleen melkoista vauhtia, kun osaavia käsipareja oli niin monta työn touhussa. Minusta ei valitettavasti tälläkään kertaa ollut varsinaista apua, sillä tartuin vain kerran saksiin leikatakseni tukikappaleita naisten alusmekkojen olkiin. Kaikki se hulina ja hyörinä saivat minut pysyttelemään mieluummin poissa jaloista ja keskustelemaan niitä näitä milloin kenenkin kanssa. Minun ompelukseni eivät myöskään edistyneet, mutta saimme Fredrika-mamsellin kanssa leikattua minulle viittakankaat.
Torstaina sain kutsun tulla paronittaren luo jälleen ompelemaan. Kyseessä on minun röijyni, jonka tulisi olla valmis jo kahden viikon kuluttua. Koko kovan onnen pukinetta ei ole edes aloitettu. Minulla on siihen kyllä mitä sievin kangas, helmenharmaata villaa. Minun täytyisi nyt vain saada käsiini hakasia, joilla röijyni voisi sulkea. Onneksi saan paronittarelta apua, sillä yksin en olisi tästä selvinnyt. Mutta samalla minusta tuntuu pahalta ottaa vastaan paronittaren apu, sillä olen kovin huolissani nuoren paronittaren jaksamisesta. Hän on kovin ystävällinen ja aina niin avulias, mutta pelkään, että hän sydämellisyydessään kuluttaa voimavaransa loppuun eikä ymmärrä levätä tarpeeksi. Kunpa vain keksisin, miten minä voisin puolestani auttaa häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti