Kesän iloja

Näin kauniin kesäsunnuntain kunniaksi pieni sociétéemme kokoontui Hatanpään kartanon henkeäsalpaavan kauniiseen puistoon. Loppukesän auringossa kukoistavia ruusuja, keinumista vahvan kastanjan syleilyssä, paljon nauramista... ja kaikkea tätä ikuistamassa taiteilijanuorukainen, joka loppumattomalla kärsivällisyydellä jaksoi odottaa, että pysyisimme edes hetken paikoillamme.

En ole aivan varma, mitä Papa tai tante Katarina mahtaisivat sanoa, jos olisivat nähneet viimeisimmät kuvat, joita taiteilija meistä seurueemme naisista loihti. Hieman jännitti riisuutua alusmekkosilleen ja kahlata veteen, mutta ujostelua helpotti kovasti se, että niin esiliinani mamselli Sand, itse rouva paronitar ja Johanna-rouvakin olivat yhtä lailla vain alusmekkonsa verhoamia. Neiti de Gerbaulet'sta ei liene tässä kohtaa edes sopivaa mainita, hänellehän alusvaatteisillaan esiintyminen ei ole millään muotoa vierasta... Siinä me poseerasimme herra taiteilijalle, joka ohjeisti meitä vääntyilemään mitä kummallisempiin asentoihin. Selkääni oikein alkoi kivistää siinä järvessä seistessäni.

Illan päätteeksi päätimme pulahtaa neiti de Gerbaulet'n kanssa uimasille. Päivä oli ollut pitkä ja täynnä jäykkää pönöttämistä, mikä sai jäsenet kaipaamaan hieman verryttelyä. Niinpä etsimme syrjäisän poukaman, jossa vanha puu taivutti oksansa veteen suojaksemme luoden yllemme vehreän lehväkatoksen, jonka kätköissä saatoimme antautua laineiden syliin. Tämä tietenkin tapahtui vasta sen jälkeen, kun arvoisa mamselli Sand oli jo erkaantunut omille teilleen. En olisi uskonut, että vesi on vielä niin lämmintä. Istuskelin kivellä katsellen neiti de Gerbaulet'n leikkiä oksiston kanssa, loiskuttelimme ja nauroimme rouvien katsellessa rannalta päätään puistellen.

Kotiin päästyäni hiippailin vähin äänin pesemään alusmekkoni, joka oli tahriintunut levään kivellä istuskellessani. Ehkäpä pieni pulahdukseni siten jää iäiseksi salaisuudeksi tädiltä.

(Kuvat: Teemu Laukkarinen)

Kahvivanukaskakku - "peikonräkäkakku"

Sokerikakkutaikinaan

8 kananmunaa (erottele keltuaiset ja valkuaiset)

150 g tomusokeria (n. 2 dl)

1 dl vehnäjauhoja

2/3 dl perunajauhoja

½ vaniljatangon siemenet

Vanukkaaseen

7 munankeltuaista

150 g tomusokeria (n. 2 dl)

½ vaniljatangon siemenet

1½ dl kuohukermaa

1½ dl vahvaa kahvia (espressoa tai mokkakahvia)

250 g voita

Pohja

Pala kakkua

Vaahdota sokeri ensin keltuaisten kanssa vaahdoksi.
Vispaa valkuaiset jäykäksi vaahdoksi. 

Sekoita vehnä- ja perunajauhot sokeri-keltuaisvaahdon kanssa. Lisää varovasti sekoittaen valkuaisvaahto. 

Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun vuokaan. Pane uuniin keskitasolle ja paista n. 45 minuuttia.

Valmista sillä välin vanukas.

Vanukas

Laita kasariin munankeltuaiset, tomusokeri, kerma, kahvi ja vaniljatangosta raaputetut siemenet. 

Pane kasari vesihauteeseen, kuumenna ja vatkaa seosta, kunnes siitä tulee sakeaa.

Laita kasari kylmään veteen ja vatkaa taas, kunnes seos on jäähtynyt ja jäykkää. 

Vaahdota voi ja sekoita se joukkoon varovasti. 

Laita seos jääkaappiin 40 minuutiksi. 

Kumoa kakku vuoasta. Anna jäähtyä ritilällä. Käännä ympäri ja halkaise kolmeksi kakkupohjaksi. 

Levitä pohjien päälle kahvivanukasta ja päällystä kakku vanukkaalla päältä ja reunoilta. 

Huomioita reseptistä

Peikonräkäkakku

Ensinnäkin kahdeksan munan kakkupohja kuulostaa varmasti nykykorvaan aivan käsittämättömältä. Koska ohjeessa ei kuitenkaan ole lainkaan leivinjauhetta, taikina ei nouse kovinkaan paljoa. Yhdestä annoksesta saa kyllä kaksi normikokoista kakkupohjaa, mutta jäävät sen verran mataliksi, että pohja kannattaa halkaista vain kerran, ei kahdesti, kuten alkuperäinen ohje neuvoo. Toisaalta jos koko taikinan käyttää yhteen kakkupohjaan, pohjasta luultavasti tulee tarpeeksi paksu kolmikerroksiseen kakkuun. Vaihtoehtoisesti voisi myös jakaa taikinan kahtia ja käyttää leivinjauhetta, jolloin pohja voisi nousta hieman. Pohja on myös melko kuiva, joten se kannattaa kostuttaa niin välistä kuin päältäkin. Keväisten naamiohuvien keittiöpiiat keksivät käyttää siihen ylijäämäkermaa ja -kahvia. 

Vanukkaan kanssa on huomattavasti helpompi unohtaa vesihauteet ja vain kuumentaa sitä kattilassa sekoittaen, kunnes seos muuttuu hyvin jäykäksi vanukkaaksi. Turhautuneena hitaaseen sakeutumiseen mukaan livahti 1-2 rkl perunajauhoja, mikä nopeutti ja helpotti asioita rutkasti. Seos saa olla hyvin sakeaa, ennen kuin sen annetaan jäähtyä ja siihen sekoitetaan vaahdotettu voi, sillä voi vielä notkistaa vanukasta. Liian löysä vanukas valuu kakun reunoilta. 

Kakun koristeleminen on suositeltavaa. Keväisten naamiohuvien keittiössä kakku sai lempinimen "peikonräkäkakku", koska se näytti juuri siltä itseltään. Päälle sihdattiin ihan toimivana hätäratkaisuna kaakaojauhetta ja kylkeen lykättiin ananaskirsikka. Ei ehkä kaikista esteettisin lopputulos, mutta parempi kuin ei mitään. Koristelussa tietenkin vain mielikuvitus on rajana. 

Viimeisetkin vastaukset tanssiaisvierailta ovat saapuneet. Luvassa on oikein hauska ilta uusien tuttavuuksien kanssa, ja eipä tanssilattiallakaan liene liikaa tilaa - niin monta iloista vastausta saimme! Nyt onkin aika patistella piiat töihin ja kietaista itsekin esiliina eteen.

Uskon kyllä, että paronittaren Maija-piika ja keittiöpiikamme Ida kyllä hoitavat naamiohuviemme tarjoilun onnistuneesti, vaikka eivät olekaan koskaan näin suurista juhlista olleet vastuussa. Olemme paronittaren kanssa neuvoneet Idaa ja Maijaa ja kertoneet heille, mitä kaikkea haluaisimme pöytään tarjolle. Marengit ovat osoittautuneet haastaviksi kummallekin: Vaikka Maijan ensimmäiset marengit olivatkin menestys, toiset tyttöparka käristi liian kuumassa uunissa. Ja puhumattakaan Idan marengeista, joita ei oltu vatkattu tarpeeksi kovaksi vaahdoksi alkujaankaan (tuo vetämätön vätys väsähti kesken vatkaamisen ja rikkoi vispilän!) ja jotka näyttivät uunista tultuaan hyvin surullisilta kasoilta ja olivat vielä sisältä aivan raakojakin. Onneksi Ida osaa sentään leipoa peruskakkuja, ja ajattelinkin antaa hänelle veljeni Itävallasta lähettämän kahvivanukaskakun reseptin kokeiltavaksi. Hieman kyllä arveluttaa, mitä siitä mahtaa tulla... Tyttö tuskin on koskaan leiponut niin hienoa kakkua.

Eilen tanssiharjoitusten jälkeen piipahdin paronittaren luona sovittamassa uutta kureliiviäni. Voi, miten sievä se onkaan, mutta niin kovin piukka! Paronittaren taitava käden jälki näytti kyllä uskomattomalta. Vielä viimeiset viilaukset, ja toivottavasti saan uuden kureliivin ylleni maskeraadiimme. Onneksi mamselli Sand ei ollut paikalla, sillä hän olisi varmasti pyöritellyt taas päätänsä nuorempien naisten hölmöyksille. Paronittaren nyöritettyä minut varsin tiukasti hän katseli kättensä työtä ja intoutui suorastaan kuin 17-kesäinen tyttönen vaatimaan, että erään tietyn herran tulisi vielä joskus nähdä minut tässä kureliivissäni. Hän jopa lupasi tarvittaessa järjestää harhautuksen mamselli Sandin varalle. Hupsu paronitar! Muistanpa vielä sen poskia kuumottavan hetken, kun tämä kyseinen herra törmäsi huoneeseen ollessani vaihtamassa vaatteita vain kureliivi, paita ja sukat verhonani. Muistan aina, miten sydämeni hypähti kurkkuun, kun herra - itsekin hieman puolipukeissa - häkellyksestä toivuttuaan sipaisi kureliivini olkainta kevyesti ja kehui kureliiviäni hyvin sieväksi, ennen kuin poistui paikalta yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin jättäen minut täydellisen hämmennyksen ja nolostuksen valtaan.

Pakarituvalta leijailee ihanainen tuoksu. Luultavasti Ida on juuri ottanut kuulun piimäkakkunsa uunista. Tiedänpä, mitä iltateeni kanssa nautin. Nyt kuitenkin kevät kutsuu haukkaamaan raitista ilmaa. Enää en uskalla lähteä jäiden yli Hatanpään kartanolle tapaamaan asessori Ahlmanin Ottiliana-rouvaa, mutta ehkäpä saan lainata tädin vaunuja sen verran, että voin pistäytyä juttusilla. Ellei täti sitten itsekin haluaisi lähteä tervehtimään Ottiliana-rouvaa, jota niin kovasti pitää arvossa. Minun valitettavasti täytyy sanoa, että kaipaan vanhan vapaaherra Boijen aikaa, jolloin kartanolla tapahtui paljon mielenkiintoisia asioita. Olisin niin mieluusti nähnyt vapaaherra Boijen mulperipuiden menestyvän, mutta ilmeisesti näin kylmä ilmasto ei sopinut mulpereille kasvihuoneesta huolimatta. Niin kuolivat sitten silkkiäistoukatkin, eikä Boije saanutkaan silkkituotantoa aloitettua. Mutta mielenkiintoinen kokeilu, sitä ei voi kieltää! Kasvattihan hän perunaakin. Asessori Ahlman ei ole puoliksikaan niin mielenkiintoinen tapaus kuin vapaaherra Boije, joten luvassa lienee jälleen yksi puuduttava luento jostain kuivakasta aiheesta. Mieluummin käyskentelisin kartanon puistossa, joka tuo mieleeni aina vapaaherra Boijen vinkeät tarinat.

Päärynäpyörykät

Lähde: Mozartin ruokavieraana s. 205

3 isoa, kiinteää päärynää (säilömiseen sopivia talvipäärynöitä)
vettä
tilkka valkoviiniä
2-3 rkl sokeria
3 mausteneilikkaa
400 g perunoita
1 dl vehnäjauhoja
1 dl mannaryynejä
30 g voita
suolaa
1 kananmuna
1 munankeltuainen
ripaus jauhettua kanelia
3 dl saksanpähkinärouhetta
2 rkl tomusokeria

Kuori päärynät, leikkaa ne neljäksi lohkoksi ja poista siemenkohta. Laita kattilaan vähän vettä ja tilkka valkoviiniäsekä sokeri ja mausteneilikat ja keitä päärynöitä 15 minuuttia. Nosta päärynät kattilasta, valuta ja anna jäähtyä.

Keitä perunat kuorineen ja kuori ne kuumina ja murskaa hyvin tai soseuta siivilän läpi painellen. Sekoita soseen joukkoon vhnäjauhot, mannaryynit, voi, suola, kananmuna, munankeltuainen ja kaneli ja vaivaa ainekset taikinaksi. Paloittele keitetyt päärynät pieniksi kuutioiksi ja sekoita taikinaan.

Kuumenna isossa kattilassa runsaasti vettä kiehuvaksi ja suolaa kevyesti.

Muotoile taikinasta pieniä pyöryköitä, pudota ne kiehuvaan veteen ja kypsennä noin 15 minuuttia. Vesi ei saa kiehua poreillen.

Sekoita pähkinärouhe tomusokeriin.Nosta pyörykät vedestä, valuta ja sirottele paksulti pähkinä-tomusokeriseosta. Tarjoa lämpimänä.

Tanssin kääntöpuoli

Olen aina tiennyt, että sulokas liikehdintä tanssilattialla vaatii tuntikausien harjoittelemista, eikä sekään vielä riitä. On kaksi aivan eri asiaa tanssia tanssiaispuvussaan musikanttien soittaessa ja nauttia kevyestä juhlatunnelmasta kuin pukea ylleen kulahtanut hame ja jättää kureliivien nyöritys löysälle harjoittelemista varten. Olisi silkkaa hulluutta nyörittää itsensä henkihieveriin ja pynttäytyä silkkeihinsä tanssitunnille. Ehkä kuninkaalla olisi varaa moiseen hulluuteen, mutta ei meillä tavallisilla kansalaisilla. Tanssiminen on kovaa työtä ja vaatii paljon harjoittelua, paljon toistoja ja - niin valitettavaa ja epämiellyttävää kuin se onkin - paljon hikeä.

Viime viikot olen tanssinut useita tunteja viikossa, ja harmillisesti tämä ahkeruuteni on nyt kostautunut. Eilen palatessani paronin ja paronittaren luota yhteisestä tanssituokiostamme, jossa kertasimme bal masquén tansseja, vasen jalkani oli kuin tulessa. Onneksi vaunut pysähtyivät aivan oven eteen, jotta minun ei tarvinnut klenkata kuin portaat ylös ja sisälle. Vaivahan oli jo vanha tuttu: hennot nilkkani eivät enää kestäneet liikaa rasitusta. Kun kotiin päästyäni kokeilin varovasti, miten paha tilanne oli, kykenin kävelemään vaivalloisesti, ojennukset juilivat hieman ja ei tullut kysymykseenkään, että olisin noussut en demi-pointeen. Saati tehnyt edes pienen balancén vasemmalle! Katsoin parhaaksi myöntää, ettei jalkani ollut tanssikunnossa eikä olisikaan sitä vähään aikaan ilman lepoa. Niinpä vanhasta tottumuksesta jälleen käärin jalan tukevasti pakettiin, jotta nilkka ja jalkaterä saisivat levätä tuettuina. Valitettavasti minun on pakko ainakin muutaman päivän ajan lepuuttaa jalkaani ja jättää tanssiminen väliin, vaikka herra tanssimestarilta sainkin viestin, jossa hän ilmoitti, milloin hän voisi työstää sarabandea oopperasta Yssé. Näitä harjoituksia täytynee siis lykätä ainakin ensi viikkoon. 

Kävin eilen kangaspuodissa hankimmassa hamekankaan naamiohuvien pukuuni. Samalla löysin myös unelman kevyttä ja ohutta kangasta esiliinaa varten. Nyt onkin siis hyvä paneutua ompelupuuhiin, kun jalka ei kestä tanssimista. Ihaninta kuitenkin on loikoilla kevätauringon muhkealle matolle langettamissa laikuissa kirjan kanssa ja vain haaveilla toimettomana. Löysin kirjan välistä helmikuisen tanssikorttini, ja se nosti oitis hymyn huulille. 

Kevätaurinko jo kimaltelee hangilla lupaavasti. Talven vietin kolean melankolian kourissa. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin on mieleni tuntunut niin raskaalta talvikuukausina. Onneksi nyt viimein saamme jälleen nauttia auringon säihkeestä. Kevään ujuttautuessa valloilleen myös kumma, lämmin kaipuu on täyttänyt mieleni ja sydämeni. "Se on sitä kevättä, hupakko", tant Katarina puuskahti. Kummastelen vain, miten tädistä onkin tullut niin synkeämielinen ja hyinen sydämeltään. Kai hänkin kerran on ollut nuori? 

Oli miten oli, olen hyvin kiitollinen, että keväisten naamiohuvien järjestelyt ovat täyttäneet päiväni siltä osin, kun en ole ollut tanssitunneilla. Ehkä osoitus tädin piilevästä hellämielisyydestä - tai Papan suuresta suopeudesta - on ollut lupa ottaa tanssitunteja upealta, ihailemaltani, hyvämaineiselta tanssijattarelta Viaporin kupeessa. Olenkin viettänyt joitain aikoja etelärannikolla neiti Rosenqvistin luona osallistuakseni opettajattaren järjestämille tanssitunneille. Epäilen kylläkin, että tant Katarina ei olisi hyväksynyt yhtään enempää tanssitunteja, mutta Papa on luultavamminkin ollut huolissaan alakulostani ja toivonut, että tällainen ruumiin ja mielen harjoitus voisi piristää minua. Ja voi, miten Papa olikaan oikeassa! Olen nauttinut suunnattomasti ja tuntenut voimistuvani.

Illat olen viettänyt nenä kiinni notaatiovihoissani ja yrittänyt työstää erästä pientä, iloista tanssia. Jouduin pyytämään hieman apua opettajattareltani, sillä aivan sujuvasti minä en vielä notaatiojärjestelmää ymmärrä. Ehkäpä minä vielä jonain päivänä osaan tämän hauskan pikku tanssin, joka on Venetsian karnevaaleista.

Matkasin mamselli Sandin kanssa helmikuun alussa jälleen Tukholmaan ystäviemme kutsumana. Nautimme illasta kuninkaallisssa oopperassa sekä tanssiaisista. Tukholman-matkan jälkeen on tämä kumma kaiho vain voimistunut entisestään, ja haaveilen jo niin kovasti kaikista tulevista tanssiaisista pääkaupungissa. Niin mielelläni lähtisin tutustumaan Svartsjön ja Kalmarin linnoihin!

Esiliinani toi eilen julki syvän huolensa mahdollisista aikeistani vilautella alushamettani naamiohuveissa ja esitti vaateensa, että minun olisi paras ryhtyä saman tien ompelemaan uutta hametta, jos aion esiintyä tanssiaisissa säädyllisesti. Paras kai siis vain penkoa hamekangas esiin arkun pohjalta ja ryhtyä työhön. Voi, edessä on melkoinen laskostusurakka! Mamselli Sand se vain tietää, mistä naruista nykiä pitääkseen minut aisoissa.

Olen hieman huolissani. Tant Katarina oli ilmeisimmin kirjoittanut Papalle matkastani Tukholmaan ja esittänyt liudan omia johtopäätöksiään - jotka eivät välttämättä osuneet kovin kauas totuudesta, mutta nuo totuudet jääkööt salaisiksi. Joka tapauksessa Papa lähetti minulle hyvin asiallissävyisen kirjeen, jossa kertoi, että on kuullut huolestuttavia huhuja käytöksestäni Tukholmassa ja että hän on aikeissa vetäytyä Pietarista joksikin aikaa maaseudulle verestämään ampumataitojaan. Puolustuksekseni kirjoitin hänelle, että käytökseni oli ollut moitteetonta ja säädyllistä ja että olin jatkuvasti mamselli Sandin vahtivan katseen alla (aivan yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta, mutta sitä en tietenkään maininnut kirjeessäni). Tarttuminen aseeseen huolestuttaa minua, sillä Papa ei koskaan ole ollut metsästyksen suuri ystävä, joten pelkään, että Papa kuvittelee valmistautuvansa kaksintaisteluun. Mitä turhuuksia!

Lahja Budasta

Tänään iltapäivällä mamselli Sand vieraili luonani tervehtimässä. Tutkimme jonkin aikaa tansseja, mutta ihmettelimme myös pukumuotia - niin tyypillisiä keskustelunaiheita meille! Mamselli Sand kertoi myös Unkarin-matkastaan. Miten välillä huomaankaan kadehtivani mamselli Sandin vapaata porvariselämää! Hän se uskaltaa rikkoa rajoja ja välittämättä siitä, mitä muut sanovat, matkustaa aivan yksin vaikkapa Budaan! Mamselli Sand kertoi väen käyttäytyneen konsertissa hyvin rahvaanomaisesti ja mainitsi, ettei häntä oltu kasvatettu sillä tavoin ylitsevuotavaisesti osoittamaan suosiotaan. 

Mamselli Sand oli muistanut minua matkallaan ja toi minulle pienenä lahjana kauniin, lasisen kynän. Ilmeisesti Fredrika-mamselli oli pistänyt korvansa taa keskustelun, jossa satuin mainitsemaan epäonnestani kirjoitusvälineideni kanssa: terä pääsi vääntymään, ei millään ole pysyäkseen kiinni varressa enkä ole saanut sitä suoristettuakaan. Vihreä, lasinen kaunotar on italialaista työtä ja muodoiltaan niin kaunis, että sitä voisi luulla ennemmin koristeeksi kuin kirjeitä rakastavan nuoren naisen parhaaksi ystäväksi. Nyt toki on kiinnitettävä erityistä huomiota käden vakauteen ja mielen tyyneyteen kirjoittaessa, jottei lasinen kynä pääse putoamaan tärisevistä käsistä ja pirstaloitumaan säpäleiksi lattialle. 

Mutta ei olisi mamselli Sand voinut keksiä sopivampaa lahjaa! Pöydälläni odottaakin jo ystävättäreltäni saapunut kirje, joka kaipaa kipeästi vastausta.